Ostin xbox360:lle Guitar Hero pelin, kun serkkuni tarvitsi semmoista yksiin juhliin piristämään tunnelmaa. En aluksi ollut kovin lämmin idealle, mutta koin paikallisen kasvihuoneilmiön ja nyt olen tiukasti riippuvainen.
Jopa vaimoni (kyllä, minulla on sellainen) on antanut nootin asiasta - pitäisi kuulemma ennemmin tehdä yleisiä askareita kotona kuin naputtaa leikki-kitaralla itseään sankaruuteen. Mutta on se vaan niin loistavaa hakata noita kappaleita (etenkin Rage Against the Machinea) tuolla lelulla ja kuvitella osaavansa jotakin.
Osaanhan minä lavalta naurattaa ihmisiä ja siksi päätinkin kutsua itseäni jatkossa Kitarisa Sankariksi, kun se kuulostaa niin sopivan idioottimaisen itserakkaalta. En minä oikeasti aio niin tituulerata ihteäni, Mananan käyntikorttiinkin tuli nimikkeeksi Luova Johtaja, pitää enää keksiä jostain se luovuus ja ne ketä mä johdan.
Palkkatyö jurnuuttaa tasaisesti ja tuloksiin päästään varmasti. Loistavaa.
Kaikki on hyvin, paitsi siis toi saatanan saatanallinen heavy-musiikki hömppä peli, joka tunkee jo uniinikin itseään. Sormet hakkaavat nappeja rytmissä jatkuvasti ja päässä soi ties mitä paskoja kasari-hevi kappaleita.
Vituttaa.
Myös vaimoa.
Loistavaa, jaamme siis harrastuksen. Tai jotain.
Paras party peli tuo on kyllä. Mikään muun ei ole yhtä hyvä keino aiheuttaa aggressioita oikeissa muusikoissa. Sama kuin pelattaisiin "standup-peliä", jossa pitää rytmittää nappeja painamalla ensin setup oikein ja sitten iskeä punchia kehiin juuri oikealla sekunnilla. Sitten porukka kuvittelee olevansa koomikoita.
Ampuisin itseni.
Aivan kuten oikeat Guitar Herot tekevät nähdässään jonkun pätevän pelisaavutuksillaan.
Mutta nyt tämän kitarisa sankari suuntaa itsensä työn pariin pikaisen aamupäivä tauon jäljiltä.
Jopa vaimoni (kyllä, minulla on sellainen) on antanut nootin asiasta - pitäisi kuulemma ennemmin tehdä yleisiä askareita kotona kuin naputtaa leikki-kitaralla itseään sankaruuteen. Mutta on se vaan niin loistavaa hakata noita kappaleita (etenkin Rage Against the Machinea) tuolla lelulla ja kuvitella osaavansa jotakin.
Osaanhan minä lavalta naurattaa ihmisiä ja siksi päätinkin kutsua itseäni jatkossa Kitarisa Sankariksi, kun se kuulostaa niin sopivan idioottimaisen itserakkaalta. En minä oikeasti aio niin tituulerata ihteäni, Mananan käyntikorttiinkin tuli nimikkeeksi Luova Johtaja, pitää enää keksiä jostain se luovuus ja ne ketä mä johdan.
Palkkatyö jurnuuttaa tasaisesti ja tuloksiin päästään varmasti. Loistavaa.
Kaikki on hyvin, paitsi siis toi saatanan saatanallinen heavy-musiikki hömppä peli, joka tunkee jo uniinikin itseään. Sormet hakkaavat nappeja rytmissä jatkuvasti ja päässä soi ties mitä paskoja kasari-hevi kappaleita.
Vituttaa.
Myös vaimoa.
Loistavaa, jaamme siis harrastuksen. Tai jotain.
Paras party peli tuo on kyllä. Mikään muun ei ole yhtä hyvä keino aiheuttaa aggressioita oikeissa muusikoissa. Sama kuin pelattaisiin "standup-peliä", jossa pitää rytmittää nappeja painamalla ensin setup oikein ja sitten iskeä punchia kehiin juuri oikealla sekunnilla. Sitten porukka kuvittelee olevansa koomikoita.
Ampuisin itseni.
Aivan kuten oikeat Guitar Herot tekevät nähdässään jonkun pätevän pelisaavutuksillaan.
Mutta nyt tämän kitarisa sankari suuntaa itsensä työn pariin pikaisen aamupäivä tauon jäljiltä.