Tunnen joitakin rock-musiikin parissa työtään tekeviä ihmisiä ja harrastajia sitäkin enemmän. Pyrin auttamaan joitakin ihmisiä eteenpäin sen parissa ja tulen kuunnelleeksi laidasta laitaan kotimaisia uusia ja vanhempiakin rock-yhtyeitä.
Kaikkia näitä yhdistää se, että musiikkia osataan tehdä, soittotaidot ovat kunnossa ja biisitkin toimivat kohtuu hyvin - mutta asennetta ei ole lainkaan.
Harvassa ovat ne nuoret muusikot, jotka oikeasti tekvät musiikkia vain ja ainoastaan rakkaudesta musiikkia/esiintymistä kohtaan. Tietenkin nykyään on mahdollista pyrkiä huipulle ilman työntekoa ja toisinaan tarpeellista väkisin vääntämistä - mutta silloin se musiikillinen anti jää todennäköisesti aika köykäiseksi. En nyt sano, että kaikki nopeasti pinnalle päässeet yhtyeet ovat paskoja - hyviä on tietenkin joukossa myös paljon. Kuulutan vain sen perinteisen rock-asenteen perään. Ei se ole sitä, että naidaan ympäriinsä ja vedetään huumeita. Ei - rock-asenne on sitä, että luottaa itseensä vaikka tulisi mitä paskaa niskaan. Tekee oman juttunsa omalla tyylillään ja jos se ei toimi, niin sitten ei toimi. Rock-asenteeseen ei kuulu markkina-analyysit, ei kohderyhmä-ajattelu - rock-asenne on taiteellisuutta tavoittelevaa eikä kapitalismia.
Joku osaa yhdistää nämä kaksi asiaa ja tekee vitusti rahaa - good for him. Mutta se vaatii nerokkuutta joko musiikillisesti tai liiketaloudellisesti (mielellään kummassakin). Meistä harva kuitenkaan on nero, joten eiköhän kannata ne businessplanit pistää laatikostoon odottamaan sitä hetkeä, kun rock-ura sakkaa ja on pakko hakeutua "oikeaan" työpaikkaan.
Asennetta puuttuu muutenkin nykyään elämästä. Kaiken pitäisi olla sosiaalidemokraattisen tasa-arvoista ja tasapäistä ja tasa-sitä-sun-tätä. Elämä vaan ei ole tasa-arvovaltuutetun märkien unien mukaista, joten pakko hyväksyä se, että ne joilla on mahdollisuus pyrkiä eteenpäin - heille se suotakoon. Yhteiskunta jo sinällään pyrkii tappamaan rock-asenteen, joka terveellä tavalla korostaa individualismia (nyky-individualismi tuntuu olevan "muilta pois"-asenne eikä terve tapa nähdä itsensä yksilönä osana isompaa yhteiskuntaa - nykyään unohdetaan se yhteiskunta - kiitos sosiaali-fucking-demokratian) ja yhteilöllisyyttä. Rock-asenne on katoava luonnonvara. Nyt siis talkoot pystyyn ja jokainen pitää huolen siitä, että se joka yrittää omalla jutullaan pärjätä saa siihen kannustusta.
Minä teen standuppia ja jos se ei toimi, niin so fucking what. Sitten tehdään jotain muuta. Teen tätä kuitenkin tosissani ja niin helvetin hyvin kuin vain voin. Toivottavasti myös luotsaamani muusikot tekevät samoin omalla alallaan - toivottavasti me kaikki tekisimme siten. Työhön pitää suhtautua intohimoisesti tai muuten elämä on turhaa.
Huomenna nauran itselleni, mutta se on vasta huomenna. Tänään saan olla iki-teini, joka unelmoi paremmasta maasta jossakin tähtien tuolla puolen. Huomenna minä nauran itselleni, siihen asti - näkemiin.
Kaikkia näitä yhdistää se, että musiikkia osataan tehdä, soittotaidot ovat kunnossa ja biisitkin toimivat kohtuu hyvin - mutta asennetta ei ole lainkaan.
Harvassa ovat ne nuoret muusikot, jotka oikeasti tekvät musiikkia vain ja ainoastaan rakkaudesta musiikkia/esiintymistä kohtaan. Tietenkin nykyään on mahdollista pyrkiä huipulle ilman työntekoa ja toisinaan tarpeellista väkisin vääntämistä - mutta silloin se musiikillinen anti jää todennäköisesti aika köykäiseksi. En nyt sano, että kaikki nopeasti pinnalle päässeet yhtyeet ovat paskoja - hyviä on tietenkin joukossa myös paljon. Kuulutan vain sen perinteisen rock-asenteen perään. Ei se ole sitä, että naidaan ympäriinsä ja vedetään huumeita. Ei - rock-asenne on sitä, että luottaa itseensä vaikka tulisi mitä paskaa niskaan. Tekee oman juttunsa omalla tyylillään ja jos se ei toimi, niin sitten ei toimi. Rock-asenteeseen ei kuulu markkina-analyysit, ei kohderyhmä-ajattelu - rock-asenne on taiteellisuutta tavoittelevaa eikä kapitalismia.
Joku osaa yhdistää nämä kaksi asiaa ja tekee vitusti rahaa - good for him. Mutta se vaatii nerokkuutta joko musiikillisesti tai liiketaloudellisesti (mielellään kummassakin). Meistä harva kuitenkaan on nero, joten eiköhän kannata ne businessplanit pistää laatikostoon odottamaan sitä hetkeä, kun rock-ura sakkaa ja on pakko hakeutua "oikeaan" työpaikkaan.
Asennetta puuttuu muutenkin nykyään elämästä. Kaiken pitäisi olla sosiaalidemokraattisen tasa-arvoista ja tasapäistä ja tasa-sitä-sun-tätä. Elämä vaan ei ole tasa-arvovaltuutetun märkien unien mukaista, joten pakko hyväksyä se, että ne joilla on mahdollisuus pyrkiä eteenpäin - heille se suotakoon. Yhteiskunta jo sinällään pyrkii tappamaan rock-asenteen, joka terveellä tavalla korostaa individualismia (nyky-individualismi tuntuu olevan "muilta pois"-asenne eikä terve tapa nähdä itsensä yksilönä osana isompaa yhteiskuntaa - nykyään unohdetaan se yhteiskunta - kiitos sosiaali-fucking-demokratian) ja yhteilöllisyyttä. Rock-asenne on katoava luonnonvara. Nyt siis talkoot pystyyn ja jokainen pitää huolen siitä, että se joka yrittää omalla jutullaan pärjätä saa siihen kannustusta.
Minä teen standuppia ja jos se ei toimi, niin so fucking what. Sitten tehdään jotain muuta. Teen tätä kuitenkin tosissani ja niin helvetin hyvin kuin vain voin. Toivottavasti myös luotsaamani muusikot tekevät samoin omalla alallaan - toivottavasti me kaikki tekisimme siten. Työhön pitää suhtautua intohimoisesti tai muuten elämä on turhaa.
Huomenna nauran itselleni, mutta se on vasta huomenna. Tänään saan olla iki-teini, joka unelmoi paremmasta maasta jossakin tähtien tuolla puolen. Huomenna minä nauran itselleni, siihen asti - näkemiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti