, mutta toisinaan ei jaksa. Ehkä sitä jopa kykenisi, mutta sitä ei vaan jaksa, eikä edes halua. Päähän kyllä herää nokkelia sanaväännelmiä ja muita vastaavia, mutta niitä ei halua laskea vapaaksi. Joillekin niitä voi heitellä, mutta ei niitä julkisesti voi kertoa.
Olenko siis huono koomikko? Olenko huono ihminen, kun en kykene olemaan rehellinen itselleni ja muille asioista, joista päässäni väännän huumoria. Vai onko sittenkin inhimillisempää jättää jotkin sanat sanomatta. Onko se kunnioittavaa huumorin kohdetta kohtaan, että hänestä ei tehdä huumoria vai olisiko sittenkin parempi repiä kaikki irti kohteesta, jopa kuolemansa jälkeen.
Meillä oli tänään syskauden ensimmäiset salibandy-treenit. Uusia pelaajia oli kiitettävästi ja muutama vanhempi pelaaja on kesätauon aikana päätynyt muiden harrastusten pariin. Eilen, sunnuntaina, yksi pelaajamme päätyi muiden harrastusten pariin. Jatkossa hänet voi tavata maatumasta hautausmaalta.
En usko jumalaan, kuoleman jälkeiseen elämään (hyvä jos elämään ennen kuolemaa) tahi muuhunkaan yliluonnolliseen. On siis kovin kylmää ajatella, että se oli siinä. Ei enää tuota nuorta miestä, joka omasi erinomaisen huumorintajun. Enhän minä häntä oikeasti tuntenut ja olisi rienausta väittää tunteneeni hänet. Hän oli yksi kymmenistä pelaajistamme, ainoita kylläkin, jonka muistan heittäneen myös yhtä lennokasta huumoria kuin minä ja veljenikin (veljeni pyörittää koko harraste-toimintaamme).
Voiko sellaista ihmistä muistella ja saako siitä tehdä huumoria? Enkö minä jo tätä kirjoittaessani ole tehnyt hänestä komiikkaa? Kun en kerta usko jumaluuksiin, niin miten määritellä se, mikä on oikein ja mikä väärin. Saanko minä itse päättää?
Ja nyt teen pilkkaa kuolleesta siten, että en puhu hänestä vaan itsestäni. Harvoin ovat ajatukset näin kadoksissa. Oikeasti tajuta vähän väliä se, että kyseistä miestä ei enää ole. Hei hei Heikki. Tekisi mieli sanoa jokin klisee, mutta vihaisin itseäni sen jälkeen. Tekisi mieli sanoa: "hei hei Heikki, sano terveisiä".
Sitä toivoo, että olisi jotain muutakin ja sitten tajuaa että ei ole. Voiko näin kylmä ajatusmaailma tarjota lohtua toiselle, joka oikeasti suree hyvän ystävänsä menetystä. Joukkueidemme pelaajissa oli useampi Heikin ystävä, ihmisiä, jotka olivat tunteneet Heikin vuosia. Mitä minä voisin heille sanoa - "shit happens ja vittu se siitä"...
Suhtaudun kuolemaan järkyttävällä tyyneydelle. En minä toivo kenenkään kuolemaa, mutta jos se tapahtuma sattuu lähipiiriini, niin en osaa suhtautua siihen negatiivisesti. Olen vain helvetin onnellinen siitä, että tunsin edes palasia tuosta persoonasta, joka ainakin osoitti että olisi ollut paremman ystävyyden arvoinen.
Maailmamme eivät kuitenkaan kohdanneet, ehkäpä ne kohtaavat joskus - jonain päivänä. En halua sanoa etteikö se olisi mahdollista, itse en vain siihen usko, mutta juuri nyt toivon - todellakin toivon, että uskoisin.
Saako sitä tehdä vasta kuolleesta ihmisestä huumoria - saa. Minä en vain juuri tällä kertaa ole se ihminen, joka sen huumorin heittää kuulijoiden korville.
Pahoitteluni ihmisille joita olen mahdollisesti tällä kirjoituksella loukannut. Normaalisti pahoitteluni ovat vain pinnallisia ja sarkastisia, nyt ainakin tuntuu siltä, että olen tosissani. Ymmärrän sen, jos joku näkee tilanteen toisin ja ei haluaisi kenenkään kirjoittavan tällaista hyvästä ystävästään. Pahoitteluni.
----
Heikki ei kerinny kesän aikana yhteenkään jalkapallo peliin, eikä harjoituksiin. Mies kyllä kertoi keskustelupalstalla vähän aikaa sitten, että oli ostanut uudet nappikset. Toisinaan asiat vain tapahtuvat vittu ihan väärään aikaan.
Olenko siis huono koomikko? Olenko huono ihminen, kun en kykene olemaan rehellinen itselleni ja muille asioista, joista päässäni väännän huumoria. Vai onko sittenkin inhimillisempää jättää jotkin sanat sanomatta. Onko se kunnioittavaa huumorin kohdetta kohtaan, että hänestä ei tehdä huumoria vai olisiko sittenkin parempi repiä kaikki irti kohteesta, jopa kuolemansa jälkeen.
Meillä oli tänään syskauden ensimmäiset salibandy-treenit. Uusia pelaajia oli kiitettävästi ja muutama vanhempi pelaaja on kesätauon aikana päätynyt muiden harrastusten pariin. Eilen, sunnuntaina, yksi pelaajamme päätyi muiden harrastusten pariin. Jatkossa hänet voi tavata maatumasta hautausmaalta.
En usko jumalaan, kuoleman jälkeiseen elämään (hyvä jos elämään ennen kuolemaa) tahi muuhunkaan yliluonnolliseen. On siis kovin kylmää ajatella, että se oli siinä. Ei enää tuota nuorta miestä, joka omasi erinomaisen huumorintajun. Enhän minä häntä oikeasti tuntenut ja olisi rienausta väittää tunteneeni hänet. Hän oli yksi kymmenistä pelaajistamme, ainoita kylläkin, jonka muistan heittäneen myös yhtä lennokasta huumoria kuin minä ja veljenikin (veljeni pyörittää koko harraste-toimintaamme).
Voiko sellaista ihmistä muistella ja saako siitä tehdä huumoria? Enkö minä jo tätä kirjoittaessani ole tehnyt hänestä komiikkaa? Kun en kerta usko jumaluuksiin, niin miten määritellä se, mikä on oikein ja mikä väärin. Saanko minä itse päättää?
Ja nyt teen pilkkaa kuolleesta siten, että en puhu hänestä vaan itsestäni. Harvoin ovat ajatukset näin kadoksissa. Oikeasti tajuta vähän väliä se, että kyseistä miestä ei enää ole. Hei hei Heikki. Tekisi mieli sanoa jokin klisee, mutta vihaisin itseäni sen jälkeen. Tekisi mieli sanoa: "hei hei Heikki, sano terveisiä".
Sitä toivoo, että olisi jotain muutakin ja sitten tajuaa että ei ole. Voiko näin kylmä ajatusmaailma tarjota lohtua toiselle, joka oikeasti suree hyvän ystävänsä menetystä. Joukkueidemme pelaajissa oli useampi Heikin ystävä, ihmisiä, jotka olivat tunteneet Heikin vuosia. Mitä minä voisin heille sanoa - "shit happens ja vittu se siitä"...
Suhtaudun kuolemaan järkyttävällä tyyneydelle. En minä toivo kenenkään kuolemaa, mutta jos se tapahtuma sattuu lähipiiriini, niin en osaa suhtautua siihen negatiivisesti. Olen vain helvetin onnellinen siitä, että tunsin edes palasia tuosta persoonasta, joka ainakin osoitti että olisi ollut paremman ystävyyden arvoinen.
Maailmamme eivät kuitenkaan kohdanneet, ehkäpä ne kohtaavat joskus - jonain päivänä. En halua sanoa etteikö se olisi mahdollista, itse en vain siihen usko, mutta juuri nyt toivon - todellakin toivon, että uskoisin.
Saako sitä tehdä vasta kuolleesta ihmisestä huumoria - saa. Minä en vain juuri tällä kertaa ole se ihminen, joka sen huumorin heittää kuulijoiden korville.
Pahoitteluni ihmisille joita olen mahdollisesti tällä kirjoituksella loukannut. Normaalisti pahoitteluni ovat vain pinnallisia ja sarkastisia, nyt ainakin tuntuu siltä, että olen tosissani. Ymmärrän sen, jos joku näkee tilanteen toisin ja ei haluaisi kenenkään kirjoittavan tällaista hyvästä ystävästään. Pahoitteluni.
----
Heikki ei kerinny kesän aikana yhteenkään jalkapallo peliin, eikä harjoituksiin. Mies kyllä kertoi keskustelupalstalla vähän aikaa sitten, että oli ostanut uudet nappikset. Toisinaan asiat vain tapahtuvat vittu ihan väärään aikaan.