Suurin osa nykyään haluaa trimmata itseään kuin villakoiraa; muotoila karvoituksensa jotenkinb söpömmäksi, eroottisemmaksi tai muuten vain leikkiä lasta olemalla samaa materiaalia kuin wc-istuimet.
Minne katosi luonnollisuus vai onko sitä koskaan edes kunnioitettu? Naiset pitävät tietyn hajuisista miehistä ja feromonien mukaan eräät toimivatkin - luonnollista. Myös suurta osaa miehiä kihetoo orgaaniset ja runsaat imetysvarusteet ja lantio, joka soveltuu synnyttämiseen.
Itseäni kiehtoo toisen ajatusmaailma, olemus ja kaikki muu - en minä jaksa tuomita ihmisiä ulkonäön perusteella - paitsi tietenkin jos se ei ole huoliteltu - eli luonnoton. Olen siis itse osa tätä globaalia rintamaa, joka vastustaa luomu-olemusta. En minä halua ihmisten olevan karvaisia ja ruokottomia. Tahdon siistin olemuksen ja pyrin itsekin olemaan sellainen.
Mutta mistä se johtuu, että etenkin kehojemme suojakarvoitus aiheuttaa nykyään monissa inhoreaktion. Tietenkin kultttuureissa on eroja ja edelleen joissakin maissa miehet pitävät karvaisista naisista ja on myös niitä naisia, jotka pitävät lähinnä apinaa muistuttavista miehistä (apinan voi tietenkin aina kouluttaa haluamansa laiseksi). Onko tämä karvojen vastainenrintama uusi asia vai olemmeko aina halunneet harjoittaa seksiä vesieläinten kanssa (niillä kun tuo karvapeite on aika olematon - poikkeuksena tietenkin eräät vesinisäkkäät kuten hylkeet).
Vai onko syynä taipumuksemme rakastaa nuoruutta ja palvoa sen aikaista kehoa. Aikanaan ihmiset avioituivat jo ennen karvojensa kasvua, joten silloin se oli luontevaa. Nykyään pariutuminen tapahtuu myöhäisemmällä iällä ja pyrimme yhä muistuttamaan sitä lasta, joka olimme ennen murrosikämme loppua.
Shakespeare kirjoitti paljon nuoruutta ylistäviä kirjoitelmia, samoin monet muut taitelijat. Taiteissa on nostettu lähes kaikkina aikoina esille neitseellisyyden ja nuoruuden ihanuus. Ehkäpä se aivopesu on lopulta saavuttanut meidät ja meistä jokainen haluaa siksi muistuttaa karvoitukseltaan, kasvoiltaan ja älykkyydeltään jopa noita lapsia joita emme koskaan ole edes oikeasti olleet.
Joten ajelkaamme karvoituksemme, paitsi ne, jotka koristavat meitä jo lapsina, pois ja olkaamme kuin pienokaiset. Kait se kiehtoo meistä joitakin ja onhan se tietyllä tavalla huolitellumpaa, joten taidan itsekin kuulua posliinia kannattavaan rintamaan.
Mutta eniten minä arvostan huoliteltua karvoitusta kuin kokonaan niiden puuttumista. Ehkäpä se kuitenkin on helpompaa vain trimmata kaikki pois sen sijaan, että yrittäisi kasvattaa muotoja häpykummulleen. Mistä minä tietäisin, en ole puutarhuri.
Minne katosi luonnollisuus vai onko sitä koskaan edes kunnioitettu? Naiset pitävät tietyn hajuisista miehistä ja feromonien mukaan eräät toimivatkin - luonnollista. Myös suurta osaa miehiä kihetoo orgaaniset ja runsaat imetysvarusteet ja lantio, joka soveltuu synnyttämiseen.
Itseäni kiehtoo toisen ajatusmaailma, olemus ja kaikki muu - en minä jaksa tuomita ihmisiä ulkonäön perusteella - paitsi tietenkin jos se ei ole huoliteltu - eli luonnoton. Olen siis itse osa tätä globaalia rintamaa, joka vastustaa luomu-olemusta. En minä halua ihmisten olevan karvaisia ja ruokottomia. Tahdon siistin olemuksen ja pyrin itsekin olemaan sellainen.
Mutta mistä se johtuu, että etenkin kehojemme suojakarvoitus aiheuttaa nykyään monissa inhoreaktion. Tietenkin kultttuureissa on eroja ja edelleen joissakin maissa miehet pitävät karvaisista naisista ja on myös niitä naisia, jotka pitävät lähinnä apinaa muistuttavista miehistä (apinan voi tietenkin aina kouluttaa haluamansa laiseksi). Onko tämä karvojen vastainenrintama uusi asia vai olemmeko aina halunneet harjoittaa seksiä vesieläinten kanssa (niillä kun tuo karvapeite on aika olematon - poikkeuksena tietenkin eräät vesinisäkkäät kuten hylkeet).
Vai onko syynä taipumuksemme rakastaa nuoruutta ja palvoa sen aikaista kehoa. Aikanaan ihmiset avioituivat jo ennen karvojensa kasvua, joten silloin se oli luontevaa. Nykyään pariutuminen tapahtuu myöhäisemmällä iällä ja pyrimme yhä muistuttamaan sitä lasta, joka olimme ennen murrosikämme loppua.
Shakespeare kirjoitti paljon nuoruutta ylistäviä kirjoitelmia, samoin monet muut taitelijat. Taiteissa on nostettu lähes kaikkina aikoina esille neitseellisyyden ja nuoruuden ihanuus. Ehkäpä se aivopesu on lopulta saavuttanut meidät ja meistä jokainen haluaa siksi muistuttaa karvoitukseltaan, kasvoiltaan ja älykkyydeltään jopa noita lapsia joita emme koskaan ole edes oikeasti olleet.
Joten ajelkaamme karvoituksemme, paitsi ne, jotka koristavat meitä jo lapsina, pois ja olkaamme kuin pienokaiset. Kait se kiehtoo meistä joitakin ja onhan se tietyllä tavalla huolitellumpaa, joten taidan itsekin kuulua posliinia kannattavaan rintamaan.
Mutta eniten minä arvostan huoliteltua karvoitusta kuin kokonaan niiden puuttumista. Ehkäpä se kuitenkin on helpompaa vain trimmata kaikki pois sen sijaan, että yrittäisi kasvattaa muotoja häpykummulleen. Mistä minä tietäisin, en ole puutarhuri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti